Valveilla vallitsee inhorealismi. Pitikin herätä. Kaikki oli paljon paremmin, liian hyvää ollakseen totta. Olisi ollut kiva soittaa hyvät huomenet, mutta ei kait sitä sitten. Tässä ole mitään hyvää. On ikävä, muttei sitäkään voi kertoa. 

Kylläpä osaa vituttaa taas. Koko päivän taas kironnut omaa saamattomuutta. En tiedä kumpiko on paskempi vaihtoehto, mahdollinen epäonnistuminen vai epätietoisuus jossa pyöriessä aika nyt kuluu. Junakin taisi mennä jo, rohkea söi rokan ja hyppäs kyytiin. Laiturilta on vittumaista vilkuttaa perään. Tekee tulevaisuudestakin monimutkaisempaa, kun joutuu vierestä katselemaan ja koko ajan rypeä ajatuksessa, että miksi en minä. Kunhan ei sitetn mokais joskus kännipäissään koko hommaa, jäis ees jotain käteen.

Eikä ollut eka kerta. Ovi kiinni turvalukolla ja ovisilmä peitettynä odottelen että joku tulisi hakemaan, vaikka niinhän se ei tapahdu. Hienoa tiedostaa asia ja olla silti tekemättä sille mitään. Kaiuttimista kuului kännykän soimista enteilevä ääni, mutta ei se soinut. Simpukkapuhelimen hieno ominaisuus on siinä, että kun puhelin soi saa se sinut hetkeksi kuvittelemaan että nyt se soittaa. Sama fiilis, kun kioskilta kävelee lottokupongin kanssa kotiin ja miettii mitä voittorahoilla tekee. Aina kuitenkin joutuu pettymään. Itsehän en voi kuitenkaan soittaa. "En oo ennenkää soittanu, miks nyt". Miksi asioiden muuttaminen on niin vaikeaa? Nehän voisi muuttua parempaankin, kun saisi vähän itsensä toimimaan. Nyt on sellainen olo, että mielummin jatkaa samaan malliin, vaikka en sitä halua. Aina kun jään katselemaan vierestä vannon, että seuraavalla kerralla tuossa olen minä. Ensimmäisen kerran tämä tuli joskus viisi vuotta sitten ja silti ollaan tässä. En tiedä. Vituttaa.